Tallinnan näyttely 17.2.2019

Helmikuussa oli taas aika lähteä Tallinnaan näyttelyyn. Jotkut ehkä muistavat, että edellinen reissu ei mennyt ihan nappiin. Tavoitteena olikin päästä tällä kertaa näyttelyyn ilman ylimääräisiä mutkia matkassa.

Mukaan matkaan lähtivät Hertta, joka tarvitsi ulkomaan sertiä seuraavaan titteliinsä sekä sen seuralaiseksi Eevi. Tämä oli Eevin ensimmäinen näyttely, joten jännitystä riitti, vaikka sille ei vielä titteleitä haetakaan.

Lähdimme äitini ja kissojen kanssa lauantai-iltana Helsingistä Viking Linella, tarkoituksena viettää yö laivassa ja aamulla sitten suunnata satamasta näyttelypaikalle. Matka itsessään sujui hyvin, mitä nyt Eevi huusi koko kopassa olo aikansa kuin syötävä. Saimmekin huvittuneita kommentteja kanssamatkustajilta.

Eeviä ei paljon näyttelyhulina stressaa.

Sunnuntaiaamuna jouduimme odottelemaan satamassa yli tunnin, ennen kuin näyttelypaikka aukesi. Tällä kertaa pääsimme kuitenkin eläinlääkärintarkastuksesta puhtain paperein, mitä jännitin itse paljon.

Eevi oli näyttelyhäkissä heti kuin kotonaan. Ohikulkijoille se keikisteli ja yritti puskea muovi-ikkunan läpi. Hertta taas tavalliseen tapaansa meni piiloon pesäänsä.

"Okei miten itämaisia venytetään, jotenkin tälleen ehkä??"

Arvostelut menivät tosi hyvin, molemmat tytön saivat kovasti kehuja. Erityisesti Eevi sai kehuja sen kauniin vihreistä silmistä, jollaisia ei usein pennuilla näe. Hertallakin kehuttiin ihon kuntoa, tuomari sanoikin, että pesen sitä varmasti useita kertoja kuussa, johon jouduin toteamaan, että itse asiassa en (viimeksi noin puoli vuotta aiemmin).

Hertan tulos oli EX1 CACIB. Hertan tuomari oli minulle ennestään tuttu Olga Komissarova, joskin Herttaa hän ei ollut aiemmin arvostellut. Eevin tulos oli EX1 ja tuomarina Dorte Kaae.

"Kerro kerro kuvastin, ken on tässä laivassa kaunehin?"

Paluumatkalle meillä ei ollut varattuna hyttiä, mutta olimme äitini kanssa molemmat ihan poikki, joten kyselimme vapaat hyttiä laivasta ja sellainen myös löytyi. Ja onneksi löytyikin, itse ainakin nukahdin saman tien, kun suljin silmäni hytin sohvalla.

Reissu siis onnistui oikein hyvin, mutta nyt taas ei ihan hetkeen tee mieli lähteä ulkomaille näyttelyihin.

vuoden viimeinen

Meidän vuoteen on mahtunut paljon erilaisia tunteita. Iloa ja surua, onnea ja epäonnea. Vastoinkäymiset pistivät välillä blogin kirjoittamiseen jarrut päälle, eikä tänä vuonna meiltä tullutkaan montaa päivitystä. Niinpä päätin näin vuoden lopuksi koota yhteenvedon siitä, mitä meille tänä vuonna tapahtuikaan. Osa asioista on jo painunut omastakin päästä unohduksiin, joten tyytykäämme näihin!

Tammikuu

Tammikuu oli itselleni kenties koko vuoden vaikein kuukausi, vaikka silloin ei todellisuudessa tapahtunut mitään merkittävää.
 

Helmikuu

Osallistuimme Hertan ja Torstin kanssa ERY-SYD:n näyttelyyn Helsingissä.

Hertan korvia kiusasivat ikävät kutinat, jotka eivät vain ottaneet loppuakseen. Korvista löydettiin tavallinen korvatulehdus.

Cairnterrierimme Manu nukkui ikiuneen.

Maaliskuu

Hertan korvat eivät millään ottaneet parantuakseen, ja kutinan yltyessä se raapi myös kaulan ihon rikki. Korvien tutkimuksesta ei kuitenkaan selvinnyt mitään syytä ja Hertta joutui kypäräpääksi (onneksi vain pieneksi hetkeksi).

Torsti täytti kaksi vuotta.

Hertta alkoi kiimailemaan ensimmäistä kertaa.

Perheeseemme liittyi sekarotuinen koira, Lyyti.

Huhtikuu

Huhtikuussa ei tapahtunut suuria, mutta kovasti opettelimme elämään sujuvaa yhteiselämää uuden perheenjäsenen kanssa (Hertta taisi vähän ihastua).

Toukokuu

Kävimme Torstin kanssa sydänultrassa selvittämässä aiemmin todetun HCM:n etenemistä. Ultraustulokset vaikuttivat melko lupaavilta, sillä ne eivät olleet juuri muuttuneet edellisvuodesta, jolloin sairaus todettiin.

Torsti seikkailee eläinlääkärillä

Kesäkuu

Sulevi täytti neljä vuotta.

Hertta täytti vuoden.

Heinäkuu

Osallistuimme Hertan ja Torstin kanssa SUROK:n näyttelyyn Keravalla. Torsti valmistui Grand International Premioriksi (GIP).

Elokuu

Käymme Hertan kanssa jälleen eläinlääkärille ärtyneiden korvien ja ihon takia. Kutinan aiheuttaja jäi jälleen mysteeriksi, vaikkakin epäilyksenä oli ruoka-aineallergia. Ruokavaliota en kuitenkaan koskaan muuttanut, ja kutina loppui niin mystisesti kuin se oli alkanutkin, eikä se ole enää palannut.

Syyskuu

Vaihdoin opiskelupaikkaa, mikä osaltaan hidasti blogin kirjoittamista.

Tämä peti lojuu nykyään täysin koskemattomana.

Osallistuimme Hertan kanssa ERY-SYD:n näyttelyyn Helsingissä. Hertta valmistui Championiksi (CH).

Lokakuu

Muutimme lauman ja ystäväni kanssa isompaan asuntoon.

Täytin 24 vuotta (hui).

Kävin vierailemassa Maailman voittaja-näyttelyssä Tampereella ja mursin matkalla kylkiluuni. Näyttelypäivä oli melko tuskainen, mutta ehdottomasti sen arvoinen.

Kollaasi WW2018-näyttelystä. Kuka tunnistaa ylärivin blogikissan?

Marraskuu

Marraskuussa oli aika taas panostaa kouluun, eikä mitään erikoisempaa tapahtunut.

Paitsi ne nalleasut, oi että!

Joulukuu

Kävimme tutustumassa TaikaTomun kissalan tuoreimpaan pentueeseen, tai no, pentuun eli TaikaTomun Queenieen.

Toivotan teille kaikille oikein hyvää uutta vuotta! Ensi vuoteen!

joulukissa 2018

Osallistuimme jälleen tänä vuonna Tassulinnan järjestämään Joulukissaan (viime vuoden postauksen voit lukea täältä). Meidän lähettämä paketti meni tänä vuonna hieman erikoisemman näköisille kavereille, nimittäin Päärynäeläimelle ja makkaraminioneille. Mutta entä se meille lähetetty paketti?

Tänään puhelimeeni tuli mystinen viesti meidän Joulukissa-pariltamme. Joulukissamme oli noutamassa omaa pakettiaan samasta paikasta, johon olin toivonut meidän paketin saapuvan ja näin saimmekin paketin ihan henkilökohtaisesti.

"Nuuh nuuh, täällä on kyllä jotain tosi hyvää!"

"Niinku, tosi tosi TOSI hyvää!"

Lahjakassi herätti paljon mielenkiintoa jo ennen kuin sisältöä edes oltiin kaivettu ulos.

"Siellä on varmaan jotain mullekin..." "Eikä, tää on jouluKISSA!!" "Jos nyt jotain edes..."

Myös talon karvaisin jäsen kiinnostui rapisevasta pussista. Vaikka kyseessä olikin kissa-aiheinen lahja, niin taisi sieltä koirallekin paljastua jotain, ainakin koirannameja (puhumattakaan parista vessapaperirullasta, jotka oli tosi kiva tuhota suoraan palvelijan matolle).

Ei meille sentään vain vessapaperihylsyjä lähetelty, vaan niiden sisälle oli pakattu lahjoja. Jokaisen rullan sisältä löytyi kissanminttulelu ja hiiri, yhteensä kolme kappaletta jokaista, jokaiselle siis oma!  Ja voi pojat niistä pidettiin PALJON! Kuvat puhukoot puolestaan:

Mitäköhän näihin leluihin oli oikein tujautettu, kun pisti kissapolojen päät ihan sekaisin? Torsti, joka ei muuten juuri innostu leluista, taisi olla nahkeista se, joka innoistuikin eniten.

Saatiin me kyllä muutakin kuin vain hurjia huumehia. Itse asiassa meidät suorastaan lellittiin ihan piloille. Paketista paljastui loppujen lopuksi niiden hiirien ja kissanminttujen lisäksi: kolme kimallepalloa (Hertan lemppareita), pakastekuivattua kanaa (kaikkien lempparia), kuivattuja kanapaloja (koiralle, mutta myös Sulevi tykkäsi) ja palvelijaakin oli muistettu, sillä paketissa oli myös pussillinen Vilukissa-teetä, kissasukat (täydellisen kokoiset palvelijan jäisille varpaille) ja vielä kissamagneetti.

Mutta keneltä tämä upea paketti sitten oli? Jotkut ehkä tunnistavatkin nuo upeat kansalliskissamme ylläolevista kuvista, nimittäin Naukulan Sulon, Namun ja Noomin!

Kiitos erittäin paljon Naukulan kerholle upeista lahjoista ja oikein hyvää joulunodotusta teille!

"Täh mitään en ollu tekemässä!"

Sulevi esitti ensin kylmänviileätä leluja kohtaan, mutta kun palvelija hetkeksi poistui huoneesta, oli yllättäen poika onnellisena hieromassa itseään yhteen kissanminttuleluun.

kolme karhua

Tiedättekö tarinan Kultakutrista ja kolmesta karhusta? Ne karhut ovat asettuneet asumaan meidän taloon!

Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä eläinten pukeminen on aika hölmöä, ellei sille ole jotain perusteltavaa syytä. Jouduin kuitenkin jälleen mainonnan vietäväksi, sillä nähdessäni nämä nallehupparit, olin myyty.

Alunperin tarkoitus oli ostaa pojille ruskeat hupparint ja Hertalle vaaleanpunainen, mutta meidän lähi-Mustissa ja Mirrissä oli vain muutamia kokoja jäljellä, ja vaaleanpunainen menikin Suleville.

Mihinkään jokapäiväiseen käyttöön nämä paidat eivät tietenkään tule, mutta mielestäni ne ovat äärettömän hellyyttävät esim. kuvausrekvisiittana. Saattaapa tämän vuoden joulukortti ehkä sisältää nämä myös, kuten taustasta ehkä voi teemaa hieman huomata ;)

Yllä esimerkki siitä, miten meillä yhteiskuvaus sujuu. Taitolaji se on tämäkin.

muuttoapulaiset

Kolme vuotta sitten muutin pienestä yksiöstä isompaan kaksioon, ja jo silloin homma tuntui hankalalta parin hassun laatikon ja yhden kaikkialle ehtivän kissan kanssa.

Nyt meillä on edessä muutto isoon kolmioon ystäväni kanssa. Sekä laatikoiden että kissojen määrä on kolminkertaistunut ja se tekee hommasta luonnollisesti kolme kertaa haastavampaa.

Onneksi kissat osallistuvat.

Kaikkein tärkeimmät on jo pakattu.

Ahkerat apulaiset tyhjentävät hyllyjä.

Seuraava päivitys tuleekin sitten jo uudesta kodista :)

mainonnan uhri

Jotkut ehkä muistavat viime vuoden marraskuussa kissamaailmaa kohauttaneen tuotteen, nimittäin "höpötatin". Tästä kissanminttulelusta tuli kissanomistajien keskuudessa niin suuri hitti, että se myytiin loppuun kaikista kaupoista.

Itse en tähän vouhotukseen lähtenyt mukaan enkä uskonut, että itse koskaan haksahtaisin mihinkään vastaavaan hömpötykseen.

Vaan toisin kävi. Musti ja Mirrin valikoimaan tuli luolapeti, joka lisäksi oli heti myyntiin tultuaan alennuksessa.

Niinhän siinä kävi, että tämän pehmoisen ja lämpimän pesän suosio suorastaan räjähti Facebookin sfinx-keskusteluryhmässä. Yhdeltäkään ryhmän jäseneltä ei tämä varmasti jäänyt huomaamatta, sillä kuvia nakukissoista näissä pedeissä suorastaan tulvi yksi toisensa jälkeen.

Ja niin se oli sitten itsekin ostettava.

Kotiin päästyä riitti, että laski pesän lattialle, ja Hertta valloitti sen saman tien. Muita kissoja se ei ole suostunut sinne päästämään. Tätä kirjoittaessa pesä on ollut lattialla jo useita tunteja, eikä Hertta ole poistunut sieltä vielä kertaakaan.

Mahtaakohan sitä saada enää yöksi kainaloon lainkaan?

kiima!

Jokaisen vanhemman elämässä tulee eteen se hetki, kun ymmärtää, ettei oma vauva olekaan enää ihan niin vauva.

Hertta, viikkoa vaille 9 kk, aloitti tällä viikolla ensimmäisen kiimansa. Herttahan on minulla sijoituksessa, eli se tulee kiimailemaan vielä useiden vuosian ajan. Parasta siis alkaa tottua tähän!

Voi kamala, mun vauvani on kasvanut aikuiseksi!

ikkunapeti

Olen jo pidemmän ajan haaveillut hankkivani kissoille imukupeilla ikkunaan kiinnitettävän pedin. Kaikissa katsomissani vaihtoehdoissa on kuitenkin varoiteltu, ettei peti olekaan kestänyt luvattua painoa. Viime vuonna kuitenkin bongasin Trio MiuMau ja Herra Nilssonin-blogin kirjoituksen Zooplussasta ostetusta ikkunapedistä ja innostuin heti.

(Pahoittelut kännykkäkuvista,. Kissat innostuvat, jos avaan kamerakaapin oven ja häipyvät pedistä.)

Pedin ensimmäinen kokeilija ei ollut yllätys. Sulevi oli kokeilemassa sitä jo ennen kuin ehdin edes imukupit kiinnittää lasiin. Hertta keksi myös pedin lähes heti, mutta Torsti ei oikein ymmärtänyt ikkunassa roikkuvaa tasoa. Ajattelinkin jo, ettei Torsti tule koskaan menemään siihen.

"Aurinko osuu niin mukavasti tähän."

Pari kertaa pedin alimmaiset imukupit irtosivat ja pedissä olleet kissat lentelivät minne sattuivat. Ihmettelin, että mikä sai tukevasti kiinni olevat imukupit irtoilemaan niin sattumanvaraisesti, kunnes yhtenä päivänä näin sen tapahtuvan omin silmin.

Kun Hertta ja Sulevi nukkuivat pesässä, Torsti kävi näpelöimässä alla olevia imukuppeja, jolloin niiden sisään lopulta pääsi ilmaa ja imu petti.

Kunnes eräänä päivänä Torsti keksi, miten petiin mennään. Sen jälkeen Torsti onkin ollut se, joka viettää suurimman osan ajastaan pedissä, eikä se ole enää käpälöinyt imukuppeja lainkaan.

Zooplussan sivuilla luvattiin, että peti kestäisi jopa 12 kiloa painoa. Parhaimmillaan meillä on sen päällä on lojunut sekä Sulevi että Torsti, joilla on yhteensä n. 11 kiloa painoa. Lisäksi ylempiin imukuppeihin johtavat vaijerit ovat ilmeisesti terästä, ja ne on meillä kestäneet myös pureskelua.

Epäilyistä huolimatta tämä peti on meidän ikkunassa pysynyt jo kuukauden ajan ilman ongelmia (Torstia lukuunottamatta)!

Manu

Meillä kävi tärkeä vieras.

 

En ole itse erityisen "koiraihminen", mutta viime aikoina olen potenut kamalaa koirakuumetta. Niinpä kutsuin vanhempieni luona asuvan koiran meille yökylään ja samalla vanhempani saivat "joululahjaksi" yhden koirattoman päivän (kun en muita lahjoja edes hankkinut).

Manu on jo lähes yhdentoista vuoden ikäinen cairnterrieri. Se on kiltti ja kärsivällinen muiden eläinten kanssa. Manu sietää yli-innokkaita koiranpentuja ja on kohtelias kissoja kohtaan. Jopa meidän entiset gerbiilit saivat olla rauhassa tältä rottakoiralta.

"Jaahas, se on palannut."

Manu on viimeksi vieraillut luonani yli puolitoista vuotta sitten, eli Sulevi on ainoa meidän nykyisestä jengistä, joka on Manun koskaan tavannut. Jännitin aika paljon kissojen reaktiota koiraan.

Sulevi pitää koirista silloin kun ollaan poissa meidän reviiriltä, eli esimerkiksi ulkona tai eläinlääkärissä. Reviirille tullut koira on kuitenkin yleensä aiheuttanut kovasti sähinää ja puhinaa. Nyt reaktio oli kuitenkin lievä. Manu ja Sulevi nuuskuttelivat toisiaan nenät vastakkain ja tilanne jatkui rauhallisena.

"Aika jännä."

Porukan yllättäjä oli kuitenkin Torsti. Jos luitte blogia silloin kun Hertta liittyi meidän laumaan, tiedätte mitä mieltä Torsti oli asiasta. Torstihan murisi ja sähisi, kun Hertan hajukin tuli lähelle ja ensimmäinen päivä kuluikin sängyn alla piilossa. Torsti ei ole ikinä, yhtä lääkärireissua lukuunottamatta, nähnyt koiraa, joten odotin jälleen samankaltaista reaktiota.

Mutta ei mitään. Ei äännähdystäkään. Torsti toki tuijotti vierasta turvallisen matkan päästä, mutta kävi esimerkiksi Manun nukkuessa aina varovaisesti nuuhkaisemassa sitä.

"Minkä helkkarin se on tänne päästäny!?"

Hertta sen sijaan... Voi Hertta. Sitä vieras koira jännitti ihan hurjasti. Mutta sfinximäiseen tapaan sen oli pakko mennä tutkimaan asiaa läheltä. Hyvin läheltä. Hertta saattoi tulla tutkimaan Manua aivan muutaman sentin päähän naamasta, ja kun Manu huomasi sen ja kiinnostuneena käänsi päätään, niin Hertta pelästyi aivan hirmuisesti ja päästeli aikamoisia kirosanoja.

"Älkää huutako minulle, neiti hyvä."

Sain itse muutaman sota-arven, kun huomasin, että Hertta oli ahdistanut itsensä nurkkaan ja Manu oli menossa siitä ohi. Tarkoituksenani oli nostaa Hertta pois tilanteesta, mutta Hertta ei tilanteessa huomannutkaan minun lähestyvän ja luuli, että hyökkäsin sen kimppuun.

Miten niin tykkään ottaa kuvia, joissa on kieli ulkona?

Täytyy myöntää, etten sinä yönä kovin montaa tuntia nukkunut. Manua ilmeisesti ahdisti, että se oli suljettu yksin tuntemattomaan asuntoon ja kävi aina välillä vikisemässä oven takana, kun minä ja kissat nukuimme makuuhuoneessa. Kissat kyllä tuttuun tapaansa nukkuivat koko yön sikeästi häiriötekijöistä huolimatta.

Kenellekään ei tapahtuneesta tullut traumoja ja kovasti odottelen Manua jo uudelleen hoitoon.