Manu

Meillä kävi tärkeä vieras.

 

En ole itse erityisen "koiraihminen", mutta viime aikoina olen potenut kamalaa koirakuumetta. Niinpä kutsuin vanhempieni luona asuvan koiran meille yökylään ja samalla vanhempani saivat "joululahjaksi" yhden koirattoman päivän (kun en muita lahjoja edes hankkinut).

Manu on jo lähes yhdentoista vuoden ikäinen cairnterrieri. Se on kiltti ja kärsivällinen muiden eläinten kanssa. Manu sietää yli-innokkaita koiranpentuja ja on kohtelias kissoja kohtaan. Jopa meidän entiset gerbiilit saivat olla rauhassa tältä rottakoiralta.

"Jaahas, se on palannut."

Manu on viimeksi vieraillut luonani yli puolitoista vuotta sitten, eli Sulevi on ainoa meidän nykyisestä jengistä, joka on Manun koskaan tavannut. Jännitin aika paljon kissojen reaktiota koiraan.

Sulevi pitää koirista silloin kun ollaan poissa meidän reviiriltä, eli esimerkiksi ulkona tai eläinlääkärissä. Reviirille tullut koira on kuitenkin yleensä aiheuttanut kovasti sähinää ja puhinaa. Nyt reaktio oli kuitenkin lievä. Manu ja Sulevi nuuskuttelivat toisiaan nenät vastakkain ja tilanne jatkui rauhallisena.

"Aika jännä."

Porukan yllättäjä oli kuitenkin Torsti. Jos luitte blogia silloin kun Hertta liittyi meidän laumaan, tiedätte mitä mieltä Torsti oli asiasta. Torstihan murisi ja sähisi, kun Hertan hajukin tuli lähelle ja ensimmäinen päivä kuluikin sängyn alla piilossa. Torsti ei ole ikinä, yhtä lääkärireissua lukuunottamatta, nähnyt koiraa, joten odotin jälleen samankaltaista reaktiota.

Mutta ei mitään. Ei äännähdystäkään. Torsti toki tuijotti vierasta turvallisen matkan päästä, mutta kävi esimerkiksi Manun nukkuessa aina varovaisesti nuuhkaisemassa sitä.

"Minkä helkkarin se on tänne päästäny!?"

Hertta sen sijaan... Voi Hertta. Sitä vieras koira jännitti ihan hurjasti. Mutta sfinximäiseen tapaan sen oli pakko mennä tutkimaan asiaa läheltä. Hyvin läheltä. Hertta saattoi tulla tutkimaan Manua aivan muutaman sentin päähän naamasta, ja kun Manu huomasi sen ja kiinnostuneena käänsi päätään, niin Hertta pelästyi aivan hirmuisesti ja päästeli aikamoisia kirosanoja.

"Älkää huutako minulle, neiti hyvä."

Sain itse muutaman sota-arven, kun huomasin, että Hertta oli ahdistanut itsensä nurkkaan ja Manu oli menossa siitä ohi. Tarkoituksenani oli nostaa Hertta pois tilanteesta, mutta Hertta ei tilanteessa huomannutkaan minun lähestyvän ja luuli, että hyökkäsin sen kimppuun.

Miten niin tykkään ottaa kuvia, joissa on kieli ulkona?

Täytyy myöntää, etten sinä yönä kovin montaa tuntia nukkunut. Manua ilmeisesti ahdisti, että se oli suljettu yksin tuntemattomaan asuntoon ja kävi aina välillä vikisemässä oven takana, kun minä ja kissat nukuimme makuuhuoneessa. Kissat kyllä tuttuun tapaansa nukkuivat koko yön sikeästi häiriötekijöistä huolimatta.

Kenellekään ei tapahtuneesta tullut traumoja ja kovasti odottelen Manua jo uudelleen hoitoon.

hyvää joulua!

Kutsuin kaverini kuvaamaan kanssani jouluisia kuvia kissoista, sillä yksin se on lähestulkoon mahdotonta. Kissat päättivät todistaa, että se on mahdotonta myös apukäsien kanssa. Lopputuloksena oli vain yksi onnistunut kuva (yllä), josta tulikin tämän vuoden joulukorttikuva. Ensi vuonna pitää varmaan aloittaa kuvien ottaminen jo kesällä.

Osan kuvista on ottanut Saana Pyyhtiä ja osan minä.

Hertta osoittautui helpoimmaksi kuvattavaksi vaikka kamera olikin haluton tarkentamaan Hertan tummaan nenään.

Torsti sen sijaan...

"Ei ei ei ei ei kuvia!!"

"No ok, voit ottaa yhen kuvan, mut mä en kyl aio pysyy paikallani!"

Bonuskuva:

Hyvää joulua kaikille karvaisille ja karvattomille kavereille!

emännän uudet vempaimet

"Palvelija on mennyt sekaisin. Se lähtee aamulla aikaisin kotoa, kun on vielä ihan pimeää ja tulee takaisin vasta illalla, kun on taas ihan pimeää! Se sanoo, että kun on lomalla sieltä koulu-jutusta niin pitää käydä jossain työ-jutussa, että saa rahaa johonkin 'kameraharrastuksiin'. Hullun hommaa! Paljon viisampaa olisi maata koko päivä sängyssä, kuten minä!" -Hertta

Tein hieman joululahjaostoksia. Itselleni. Isältäni aikoinaan saatu nyt jo kymmenen vuotias Canon 450D, joka on minua uskollisesti palvellut viimeiset viisi vuotta, on nyt joutunut luopumaan valtaistuimestaan ja tilalle on noussut uusi (käytetty!) Canon 70D.

Vanhan kittilinssin korvasin myös Sigma 50mm F1.4 EX DG HSM-objektiivilla.

Viisi vuotta opettelin käyttämään edellistä kameraani ja vasta viimeisen vuoden aikana aloin ymmärtää paremmin jotakin sen asetuksista ja valokuvaamisesta ylipäätään. Nyt uuden kameran kanssa olen taas oppimisprosessin alussa. Toivottavasti se sujuu hieman nopeammin tällä kertaa.

Tämän postauksen kuvat ovat aika lailla ensimmäisiä kuvia tällä kameralla. Pientä hapuilua on erityisesti tarkennuksen kanssa. Yllä olevassa vasemman puoleisessa kuvassa Sulevin varpaat ovat tarkat, mutta muu keho ei enää olekaan. Oikeassa kuvassa taas tarkennus on osunut hyvin naamaan ja kuvasta voi nähdä jopa kielen väkäset.

Merkittävin ero (kameran painon lisäksi!) on objektiivissa tai oikeastaan sen käytössä. Olen jo tottunut, että voin zoomailla lähemmäs tai kauemmas sen mukaan, mikä tuntuu sopivalta, mutta kiinteällä putkella se ei olekaan mahdollista. Kissojen kanssa se välillä tarkoittaa sitä, että kun otat askeleen taaemmas saadaksesi paremman kuvan, kissa on jo ehtinyt häipyä.

Yllä olevassa kuvassa jälleen tarkennus on osunut väärään paikkaan, eli tässä tapauksessa kirsuun. Tarkka kuono on tietysti varsin toivottavaa, mutta nyt silmät ovat jääneet tarkennuksen ulkopuolelle. On se söpö silti.

Torstia ei saatu esiintymään kameralle.

Ja kuulkaas, tällä kameralla saa kuvattua ihan videota! Ja oikein Full HD-laadulla. Nyt ei siis ole enää mitään tekosyytä kuvata blogin videoita puhelimella.

joulukissa 2017

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Tassulinnan järjestämään Joulukissaan, joka on periaatteeltaan kuin "secret santa", mutta vain kissablogeille. Meidän lahja lähti Videonauhan aikaa-blogin Borikselle, josta voit lukea täältä.

Tänään kotimatkallani puhelin piippasi sen merkiksi, että lähikauppani pakettiautomaattiin oli saapunut paketti meidän salaiselta joulukissalta. Automaatista paljastui siniseen kääreeseen pakattu laatikko, mikä jo vähän vihjaili paketin lähettäjästä.

"Kuule, ei vois sun hömpötykset vähempää kiinnostaa, avaa keskenäs!"

Ensin paketti ei kiinnostanut kissoja ollenkaan...

"Eiku hei, tääl on lahjoja meille!" "Ai mulle myös?"

...mutta kun sisältö kaivettiin esille, niin jo kissa jos toinenkin ilmestyi apajille. Laatikko oli pakattu täyteen pieniä lahjoja.

Paketeista paljastui kissoille kuivattuja ankkasiivuja ja kahdenlaisia herkkutikkuja, kana-ankka ja vasikka-siipikarja. Lisäksi kissoja oli lahjottu kissanminttuhaisunäädällä ja paketillisella pikkuhiiriä. Palvelijaa oli muistettu suklaalla, kissan näköisellä rintaneulalla sekä serveteillä, joissa on jouluinen kissateema.

Pahoittelen rumia sormiani....!

Hertta innostui lahjoista heti ja lähtikin villiin painiin haisunäädän kanssa. Mutta kaikki se unohtui, kun kaivoin yhden herkkutikun esiin. Menetin melkein sormeni, kun Hertta iski siihen kiinni niin vauhdilla.

Sulevi ja Torsti taisivat vain ehtiä vähän nuuhkaista tikkuja, ennen kuin ne olivat jo kadonneet Hertan kitusiin.

Myös yksi pikkuhiiri otettiin heti käyttöön. Jopa herra "minähän en millään leluilla leiki" Sulevi innostui heittelemään sitä ympäriinsä. Erittäin onnistunut lahja siis kaikin puolin!

Mutta keneltä se meidän paketti sitten olikaan? Sininen paketti tuli tietenkin Sinisten kissojen tarinoita -blogin Ivanilta ja Anyalta! Kiitos paljon lahjasta ja oikein hyvää joulua teille!

Hyvää tulevaa itsenäisyyspäivää blogin lukijoille!

vesipeto

Kissat eivät tunnetusti voi sietää vettä. Meidän kolmikko ei ole tässä asiassa mikään poikkeus silloin, kun on kylvyn aika.

Yli vuosi sitten kirjoitetussa blogitekstissäni voi huomata Torstin kiinnostuksen vettä kohden. Silloin sen olisi ehkä sivuuttanut vain pentumaisena kiinnostuksena uusia asioita kohtaan.

Sitä se ei kuitenkaan ollut.


Ensin Torsti kiinnostui hanasta valuvasta vedestä. Nykyäänkin aina vessaan mennessäni Torsti hyppää lavuaariin ja tuijottaa käskevästi, kuin sanoen, että avaapas tämä hana tässä.

Seuraavaksi Torsti keksi, että suihkun aikana seinät kastuvat ja suihkuttelun loputtua seinäpinnoille jää pieniä vesipisaroita, joita voi nuoleksia.

Yhtenä päivänä upotin orkidean ämpäriin ja jätin sen sinne. Hetken päästä vessasta kuului epämääräinen lotina. Torstipa oli löytänyt itselleen uuden ajanvietteen (jälkimmäinen videoklippi). Torstia eivät lelut hirveästi kiinnosta, joten ajattelin, että tässä on sille sopiva aktiviteetti ja kaivoin Einarin vanhan vadin esiin ja täytin sen vedelle. Riemua kestikin aika tovin.

Lopulta kuitenkin vaikutti siltä, ettei vesivadilla leiki enää kukaan, joten kaadoin vedet pois ja pistin vadin piiloon.

Vain muutamaa päivää myöhemmin heräsin aamulla siihen, että keittiön lattia lainehti. Ajattelin Sulevin keksineen taas vanhan tapansa, eli vesikipon tyhjentäminen lattialle, jota se tuppasi tekemään ennen ahkerasti. (Todistusaineistoa alla vuodelta 2014!)

Seuraavana aamuna huomasin saman homman toistuneen. Kuten kaikki varmasti tietävät, laminaatti ei varsinaisesti arvosta sitä, että sen päälle kaadetaan yli puolen litran edestä vettä ja annetaan sen seistä siinä.

Viimein kolmannella kerralla tekijä jäi kiinni. Se oli kukas muukaan kuin Torsti. Jos ei kerran vessassa pääse loiskuttamaan, niin siirrytään sinne missä se onnistuu.

Otin opikseni ja tästä lähtien meillä on vessassa vesivati aina.